asioita, joista on niin vaikea puhua...

On erikoista että joillekkin kätkytkuolema on terminä melko vieras. Olen itse kuullut kysymyksen, että mikä on kätkytkuolemassa se kuolinsyy. Mutta kun siinä se onkin, syytä ei ole.
Kätkytkuolemista ei puhuta.
Paljon on nykyään julkisuudessa kohtukuolemat, lasten kuolematkin, mutta yleensä jonkun sairauden takia. Tärkeitä asioita tottakai nuokin, mutta en itse koe saavani noista tarinoista samalla tavalla vertaistukea kuin niiltä joilla on sama; kätkyt taustalla. Ei sitä ehkä kukaan muu kuin vastaavan kokenut voi ymmärtää, mitä on kun saat pienen vauvan kotiin, opit häntä rakastamaan ja pitämään osana perhettä ja yhtäkkiä, varoittamatta häntä ei enää ole.
Ehkä kätkytkuolemat ovat senkin takia niin vaiettu puheenaihe, kun niitä ei vaan yksinkertaisesti tapahdu vuositasolla paljoa.

Oon kuullu kommentteja että hyvinhän te olette selvinneet. ehkä minä ulkoisesti olen ihan ok, ei asiasta tietämätön varmasti voi arvata että olen lapseni haudannut äiti. Että näin katsoen, joo hyvin on tähän asti selvitty. Mutta selviääkö siitä oikeesti koskaan; oman lapsensa kuolemasta, väitän että ei, eikä tarvitsekkaan.

niin minä sinua vaan...

" ja jos syliin mustan maan, mä sua joudun kantamaan niin minä sinua vaan"

Se oli niin kaunis, niin surullinen kuva; isäsi kantamassa sinua ja katoavan sumuun sinä sylissään. Siitä hetkestä olisi saanut niin kauniin valokuvan, mutta se hetki säilyy minun muistoissani ikuisesti.

Luin usein lasten kuolemista, ei ne oikeestaan edes koskettaneet, eihän kellekkään tutulle ollut käynyt niin. Elimme normaalia lapsiperheen elämää ja saimme kuudenneksi lapseksi rinsessan veljessarjan jatkoksi. Sitten tuli se elämän muuttanut maanantai aamu, eikä mikään tule olemaan enää koskaan niinkuin ennen...

Tämä on tarina sinusta, minusta, meistä, surusta ja elämästä.